Siitä asti kun opin puhumaan, jankutin omasta koirasta ja aina oli vastaus sama - EI. Päätin 14-vuotiaana vaihtaa taktiikkaa. Halusinkin oman MOPON. Saatteena minulla oli aina; onhan isoveljelläkin!
Moposta jankuttaminen kesti pelkästään kaksi kuukautta. Sitten sain kuulla äidiltäni ne vapauttavat sanat: OK, saat oman koiran. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että koiralla en ainakaan voinut ajaa itseäni hengiltä niin kuin mopolla. Sopivan rodun etsiminen voi vihdoinkin alkaa. Ajatus hovawartista oli jo silloin mielessä, mutta rotu oli vielä silloin aika harvinainen ja pentua oli vaikea saada.

Koska olin hoitanut yhtä kääpiösnautseria lähes kaksi vuotta, päätin valita keskisuuren snautserin. Halusin siis vähän isomman koiran, mutta kuitenkin jykevän ja sellaisen jonka kanssa on hauskaa. Minulla oli kuitenkin yksi ehto: väriltään sen oli oltava pippuri ja suola. Valitettavasti niitä ei silloin ollut Ruotsissa vielä saatavilla, oli ainoastaan mustia. Paniikki alkoi pikkuhiljaa hiipiä mielessäni. Mitä jos äiti vaihtaa mielipidettään yhtä nopeasti kuin mitä se oli muuttunut moposta koiraan!

Ei-rekisteröity tummajuovainen bokserinattu nimeltään Zorba tuli perheeseemme. Sillä oli naamassa valkoinen piirto ja jalat olivat valkoiset. Koulutin, koulutin ja koulutin sitä ahkerasti. Vuonna 1975 esiinnyimme ensi kertaa Tukholman messuilla. Saimme TOKO ALO luokasta kunnioitettavat 174 pistettä. Täydellistä onnea! Seuraavana vuonna kilpailtiin samassa paikassa, mutta TOKO AVO luokassa.

Huolimatta Zorban tuomasta suuresta onnesta, en voinut unohtaa ajatustani hovawartista. Vuonna 1977 aloin uudelleen aktiivisen etsimisen. Olin ystäväni luona ja löysin sattumalta vanhan Palveluskoiralehden.  Siinä lehdessä oli kennel Hejderidarensin kirjoitus hovawarteista. Tämä kyseinen kennel toi ensimmäiset rodun edustajat Ruotsiin. Koska perheelläni oli ollut 60-luvulla saksanpaimenkoira, jonka emän nimi oli Hejderidarens Hexe, minusta tuntui luonnolliselta kääntyä ko. kennelin puoleen.
 

Tartuin puhelimeen ja otin yhteyttä Ulrika Borgiin, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että varasin häneltä merkkivärisen nartun, josta tulikin Ruotsin tottelevaisuusvalio, S & SF LCH Hejderidarens Michelle. Minun oma rakas Solei, joka oli monimutkainen kuin mikä, mutta jolla oli mieletön työhalu. Tämä koira oli 80-luvun alussa tunnettu parhaimpana jälkikoirana Tukholman eteläalueen palvelukoiraseurassa nimeltään Stockholms Södra BK.

Siihen aikaan oli meitä hovawartin omistajia vielä niin vähän, että tunsimme kaikki toisemme.

Olin myös mukana perustamassa Hovawartyhdistystä yhdessä monen muun innokkaan kanssa, josta myöhemmin tuli AfH (Hovawartin Jalostusyhdistys) ja nyt sitten SvHK (Ruotsin Hovawartyhdistys). Olin monet vuodet yhdistyksen hallituksessa ja minulla oli useita eri vastuualueita. Työstin paikallisyhdistyksen Östra. Näiden asioiden ansiosta opin tuntemaan rodusta kaiken ennen kuin aloitin oman kasvatustyöni.

Tutustuin Britt Stridh -nimiseen henkilöön ja olin vuosina 1987–2005 osana kennel Gårdvarenia. Se oli uskomatonta aikaa ja opin paljon. Olemme yhdessä kehittäneet Gårdvaren kenneliä siihen mitä se on tänään. Ne koirat, jotka syntyivät niinä aikoina minun luonani, ovat nähtävillä kohdassa Meriitit.

Vuonna 2002 tein varteenotettavan satsauksen rottweileriin. Toistaiseksi on ainoastaan yksi pentue – Abba-pentue - nähnyt päivän valon, mutta vuodelle 2006 on suunnitteilla toinen pentue.